Aina vain he tekevät syntiä, valmistavat itselleen valettuja kuvia, jumalankuvia hopeastaan ymmärryksensä mukaan, taitavien mestarien tekemiä kaikki tyynni. Niille he puhuvat, ihmisiä teurastavat, vasikoita suutelevat.
Sen tähden he ovat kuin aamuinen pilvi, kuin varhain haihtuva kaste, kuin akanat, joita tuuli lennättää puimatantereelta, kuin ikkunaluukusta haihtuva savu.
Minä käyn heidän kimppuunsa kuin karhu, jolta on riistetty pennut, revin heidän sydänkalvonsa ja syön heidät siinä paikassa kuin leijona. Metsän pedot raatelevat heidät.
Ostanko heidät vapaiksi tuonelan kädestä, lunastanko heidät kuolemasta? Missä on sinun ruttosi, kuolema, missä sinun pistimesi, tuonela? En näe aihetta sääliin.
Vaikka hän veljien joukossa kantaa hedelmää, itätuuli lähtee liikkeelle, autiomaasta nousee Herran tuuli. Efraimin kaivo kuivuu ja hänen lähteensä ehtyy. Itätuuli ryöstää hänen aarteensa, kaikki hänen kallisarvoiset esineensä.”