Tunnen miehen Kristuksessa: neljätoista vuotta sitten hänet temmattiin kolmanteen taivaaseen – oliko hän ruumiissa, en tiedä, vai poissa ruumiista, en tiedä, Jumala tietää.
Sillä jos tahtoisinkin kerskata, en olisi vailla mieltä, sillä puhuisin totta. Mutta pidätyn siitä, ettei kukaan ajattelisi minusta enempää, kuin mitä näkee minun olevan tai mitä hän minusta kuulee.
Hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.
Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouksiin, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden, sillä kun olen heikko, silloin olen vahva.
Olen kerskannut mieltä vailla. Te olette pakottaneet minut siihen. Minunhan olisi pitänyt saada suositusta teiltä, sillä en ole ollut missään noita hyvin korkeita apostoleja huonompi, vaikka en olekaan mitään.
Katso, kolmannen kerran olen valmis tulemaan luoksenne, enkä ole oleva teille rasitukseksi, sillä en etsi teidän omaanne, vaan teitä. Eiväthän lapset ole velvollisia kokoamaan tavaraa vanhemmilleen, vaan vanhemmat lapsilleen.
Minä olen mielelläni uhraava kaikki, uhraava itsenikin, teidän sielujenne hyväksi, siitä huolimatta, että vaikka rakastan teitä ylenpalttisesti, saan teiltä vähemmän rakkautta.
Kehotin Tiitusta menemään ja lähetin veljen hänen kanssaan. Eihän Tiitus ole pyrkinyt teistä hyötymään? Emmekö ole vaeltaneet samassa hengessä? Emmekö samoja jälkiä?
Sillä pelkään, että tullessani en ehkä tapaa teitä sellaisina, kuin tahdon, ja että tapaatte minut sellaisena, kuin ette tahdo. Keskuudessanne ehkä on riitaa, kateutta, vihaa, juonia, panetteluja, juoruja, pöyhkeilyä ja eriseuroja.
Pelkään, että kun tulen, Jumalani on taas nöyryyttävä minua luonanne, ja että tulen suremaan monen tähden, jotka ennen ovat synnissä eläneet eivätkä ole kääntyneet pois siitä saastaisuudesta, haureudesta ja irstaudesta, jota ovat harjoittaneet.